Ensimmäinen neuvottelu käyty Tinkan kanssa

 Oon ihan ihmetelly kuinka helposti Tinkalle on menny kiellot perille; se mm muisti heti kerrasta, ettei noitten isompien koiruuksien kupille saa mennä, kun ovat syömässä. Olikohan se toissapäivänä, kun se meni ensin Tuiskun kupille, ja kun siitä otin pois, yritti tietty Ronjan kupille, ja siitä otinkin jo säpäkämmin, kun en halunnu Ronjan pääsevän kertomaan, ettei hänen ruokarauhansa häiritseminen ole sallittua. Jo seuraavalla yhteisellä aterialla Tinka selvästi muisti, ettei toisten kupeille saa mennä. Se katseli kyllä sinne päin, mutta ei menny lähellekään. Ja minä tietty sitä siinä kehumaan. Ja sama homma on jatkunnu nyt myöhemminkin, selvästi tekis mieli mennä, mutta ei mene, katselee vaan haikeana kauempaa, ei ole minun tarvinnu sitä enää kieltää.
 Vaan tänään lenkillä neiti osoitti, ettei mikään ihan nynny ole kuitenkaan. Se oli löytänny selvästi tosi tärkeän tuohenpalan, jota oli kantannu jo aika pitkän matkan autolle, ja annoin sen sitten sitä pureskella takakontissa. Silittelin sitä siinä sitten, ja koskin sitä tuohenpalaa, mutta en yrittänny sitä ottaa pois, ja neitihän sitten murisi mulle! Minähän en sellaista tietenkään kuuntele, vaan otin neitiä niskasta säpäkästi kiinni, jolloin se alkoi huutaa kuin pahoinpitelisin sitä. Toivoin vaan, ettei kukaan ole ihan lähettyvillä kuulemassa. Siitä sitten kun rauhoittui, annoin tuohen takaisin. Ei sitä enää mitenkään ominnu enää, ja sitä siinä sitten yhdessä vielä vähän ihailtiin.Saas nähdä jäikö viimeiseksi tuollaiseksi neuvotteluksi, saattoi jopa jäädä, kyllä se sen verran nöyräluonteiselta kuitenkin vaikuttaa. En nyt muista onko nuo mun nykyiset isommat koiruudet mulle koskaan pienenä(kään) murissu, mutta sen muistan, että Oona murisi aikoinaan aika lailla Tinkan ikäisenä luusta, ja se oli ensimmäinen ja viiminen kerta, kun mulle murisi, ja sehän oli koko ikänsä hyvin yhteistyöhaluinen koiruus ja minä olin sille ehdottomasti pomo.